24 Aug 2014

Autuaat onaniaat (novelli)

Fickburg, 1611


Lauma korppeja raakkui ympäristön puissa Johanin taivaltaessa muun joukon kanssa parijonossa epätasaista tietä pitkin. Matka rippikoulutalolta oli pelkkää nousua, sillä kirkko sijaitsi mäen harjalla, josta sen mahtava hahmo tarkkaili ympärillään levittäytyvää Fickburgin kaupunkia.

Kirkon kellojen moniääninen, riemukas, kellopelimäinen soitto kantautui tapulista kauas. Mitä lähemmäs sitä joukko pääsi, sen kovemmaksi kellojen soitto kävi, ja sitä enemmän ihmisiä katujen varsilla oli. Ne tuijottivat heitä häpeilemättömän ja peittelemättömän uteliaina, ja Johania nolotti olla sellaisen huomion kohteena.

Yllään Johanilla, kuten kaikilla hänen ikätovereillaan, oli mustat kasukat, joiden sivuhelmoja jokainen nuorukainen yritti parhaansa mukaan suojella. Kevätsade oli kastellut maan edellisenä yönä, ja mutainen tie oli paikoin muuttunut liejuksi. Edelleenkään ei ollut lämmin ja puhaltava tuuli sai Johanin palelemaan tavalla, johon hänen oli vaikea tottua.

Heidän lähestyessään kirkkoa Johan ei voinut olla vilkaisematta yläviistoon, sen mahtavaa hahmoa. Harmaista isoista kivistä tehtyä rakennelmaa hallitsi valtava ruusuikkuna, joka sai Johanin tuntemaan olonsa sitä pienemmäksi mitä lähemmäksi he tulivat.

He kulkivat läpi kirkkoaidan holvatusta portista ja sen jälkeen pitkin kirkkomaata halkovaa laatoitettua, sateen kastelemaa pihakäytävää. Kellojen soitto oli lopultakin vaiennut ja tunnelmassa heidän vaeltaessaan läpi kirkkomaan oli Johanista lähes jotain pahaenteistä.

Heidän lähestyessään kirkon ovia Johan kykeni erottamaan sen sivuilla muutamia keskenään kuulumisia vaihtavia isäntiä ja kauppiaita. Jokainen heistä oli pukeutunut mustaan pukuun, jollaisia kaikki fickburgilaismiehet käyttivät, sekä leveälieriseen hattuun. Monella oli parta ja he näyttivät vakavilta puhuessaan keskenään. Miehet katselivat nuorukaisten joukkoa mitään sanomatta sen ohittaessa heidät.

Kirkon massiiviset pääovet noudattivat samaa muotoa kuin holvattu porttikin, kaventuen voimakkaasti yläosastaan. Oven lakipistettä, kohtaa jossa kaksi kaarta kohtasi, hallitsi taidokkaasti tehty, kullalla päällystetty risti. Johan ei voinut olla vilkaisematta sitä heidän astuessaan sisälle.


Sisällä kirkossa oli kylmä ja hämärä, ja Johanilla meni ensin hetken aikaa totutella valon puutteeseen. Sitten hän alkoi nähdä paremmin ja erotti sinne tänne sytytetyt kyntteliköt sekä ihmismeren kirkon keskuskäytävän kummallakin puolella.

He jatkoivat parijonossa eteenpäin pitkin keskuskäytävää. Jostain puhalsi kylmä tuuli, jonka Johan tunsi epämiellyttävänä vetona. Heidän lähestyessään alttaria Johan nosti katseensa kohti alttaritaulua ja tunsi olonsa äkkiä äärimmäisen turvattomaksi. Hieman ennen alttaria joukko pysähtyi ja asettui sovitulla tavalla puolikaareen sen oikealla puolella olevan penkkirivin eteen.

Johan katseli varoen ympärilleen hänen silmiensä tottuessa hitaasti hämärään. Ensimmäisenä hänen huomionsa vei kirkon päätyseinän ruusuikkuna, joka, jos mahdollista, näytti sisältä vieläkin mahtavammalta kuin ulkoa käsin.

Taidokkaasti tehty, punaisen eri sävyissä kylpevä lasi-ikkuna oli muodoltaan soikea ja keskeltä pystysuoran linjan jakama. Sama kuvio, Johan tiesi, oli kirjailtu myös hänen yllään olevaan kasukkaan. Valo siinsi ikkunan läpi kirkkaana ja Johanin oli lopulta laskettava siitä katseensa.

Hetken päästä Johan erotti myös kirkkokansan tarkemmin. Oikealla puolella hän näki rivi rivin perään samanlaisia vakavailmeisiä fickburgilaisisäntiä kuin kirkon ulkopuolellakin. He kaikki istuivat penkissään suorana ja tuskin liikahtivat.

Siirtäessään katseensa vasemmalle Johan näki naisten penkit. Naisille sallittiin Fickburgissa vapaampi pukeutuminen, ja näiden joukko myös liikahteli enemmän sekä puhui keskenään eloisasti, niin että kirkon täyttivät naisten iloinen puheensorina ja naurunpurskahdukset.

Muutama eturivin nainen, Johan huomasi, oli nojaunut taaksepäin, levittänyt jalkansa ja silmät suljettuna liikutteli kättään hameensa suojassa.

Kului jonkin aikaa ja Johan alkoi erottaa liikettä pääovien suunnassa. Alttaria lähestyi joukko, joka muistutti Johania ikätovereineen, sillä erotuksella että se muodostui valkoisiin kasukoihin pukeutuneista tytöistä.

Tyttöjen rivi asettui samalla tavalla seisomaan alttarin vasemmanpuoleiselle sivustalle. He olivat tulleet Johanille enemmän kuin tutuksi edeltäneiden pyhäkouluviikkojen aikana, mutta oli hämmentävää nähdä tytöt nyt, kirkon loiston ympäröiminä, puhtaan valkoisissa kasukoissaan.

Kuin huomaamatta Johanin katse alkoi kiertää tyttöjen joukossa. Sitten hän erotti Heidin vaaleat pitkät hiukset taaimmasesta rivistä. Hän näytti keskustelevan innoissaan vieressään olevan tummahiuksisen tytön kanssa, ja aika ajoin Johan erotti hänen äänensä tyttöjen kuorosta.

Johan ei itsekään tiennyt miksi näin teki. Oli kuin tuo tyttö olisi noitunut hänet. Aina mahdollisuuden tullen Johan etsi Heidin katsellaan, mutta ei ollut kertaakaan kuluneiden viikkojen aikana puhunut hänelle. Johanista tuntui kuin tytön nähdessään hänen henkensä olisi salpaantunut, sanat juuttuneet kurkkuun ja näkymättömät salvat puristaneet hänen rintaansa.

Hän oli kuitenkin tuntenut tytön lapsuudestaan asti. Heidi oli kuulunut samaan fickburgilaislasten joukkoon kuin Johankin. Yhdessä he olivat kiipeilleet puissa, tapelleet, käyneet mutakakkusotia ja tehneet kaikkea sitä, mitä lapset polvenkorkuisesta asti tekevät. Welkschwanzien ja Feuchtfotzen perheiden tilukset olivat niin ikään lähellä toisiaan.

Vuosien vieriessä tuo oli kuitenkin muuttunut ja lapsuuden leikit olivat jääneet. Heidi oli muiden fickburgilaistyttöjen tapaan sidottu kodin töihin, ja Johan oli jäänyt poikien maailmaan. Täytettyään kymmenen vuotta Johan oli ikätovereineen astunut askeleen lähemmäs miesten maailmaa ja alkanut saada entistä enemmän miesten töitä.

Kun Johan muutamia vuosia sitten oli nähnyt Heidin markkinoilla, ei hän ollut uskoa silmiään. Uskoa sitä, että se vuotavanenäinen, takkutukkainen ja aina naarmuisilla polvilla varustettu rämäpää oli muuttunut tuoksi lumoavaksi olennoksi, joka Heidi nyt oli. Johan katseli tyttöä nytkin kuten aina, kuin janoon tai nälkään kuolemaisillaan oleva.

Odottamatta Heidi käänsi päänsä, niin että hänen pitkät vaaleat hiuksensa heilahtivat ja hän huomasi Johanin. Heidän katseensa lukittuivat toisiinsa alttarikaiteen yli. Hetkeksi aika tuntui pysähtyvän. Sitä kesti kuitenkin vain silmänräpäyksen, ja välittömästi Johan painoi katseensa lattiaan, tuntien korviensa kuumenevan ja kiroten omaa typeryyttään.


Odottamatta urut yläparvella jyrähtivät soimaan herättäen Johanin ajatuksistaan. Niiden jyly täytti kivisen kirkon ja sai lattian Johanin jalkojen alla värähtelemään. Kirkkokansa nousi seisomaan, miehet jäykästi kuin seipään nielleinä, naiset vasta jonkin ajan kuluttua, kovaäänisemmin ja enemmän epätahdissa.

Kun urkujen soitto loppui, kaikki tapahtui käänteisessä järjestyksessä. Ensin istuivat naiset, sitten miehet ja lopulta oli myös alttarilla olijoiden vuoro.

Isä Stefanuksen syvä ääni aloitti muutaman hetken päästä ja kaikkien kirkossa olijoiden katseet kääntyivät ylös kohti saarnastuolia. Saarnan aihe oli syntiinlankeemus, kuten ymmärrettävää oli.

“Otsa hiessä sinun on hankittava leipäsi, kunnes tulet maaksi jälleen, sillä siitä sinut on otettu”,  isä Stefanus luki tuttua Raamatun kohtaa. “Maan tomua sinä olet, maan tomuun sinä palaat.”

Isä Stefanus piti tauon ja jatkoi sitten edessään auki olevasta kirjasta.

“Ja Herra sanoi naiselle: Koska sinä sallit käärmeen vietellä itsesi, olet sinä jatkossakin mieleltäsi heikko ja kuuluva miehesi käskyvaltaan. Mutta koska olet kuin lapsi olet sinä oleva jatkossakin vapautettu siitä vastuusta, jota miehesi puolestasi kantaa.”

Näin puhuessaan isä Stefanuksen katse oli hitaasti kääntynyt, niin että kohdistui nyt naisten penkkirivistöihin.

“Kannettavaksesi minä annan Pyhän Vitun, jonka minä asetan jalkojesi väliin. Ja minä asetan sen portiksi Eedenin puutarhan iloihin, jonne te ette enää jalallanne saa astua, ja joka tästä eteenpäin on varattu vain Herran teidän Jumalanne asuinsijaksi.”

Isä Stefanus antoi sanojen upota kuulijoihinsa. Yksikään harhaileva katse ei voinut olla hakeutumatta alttaritauluun. Miesten rivit pysyivät vakaina, toisin kuin naisten.

“Ja hän sanoi naiselle: Koska rikoit sanaani vastaan ja viettelit miehesi syömään puusta, josta minä kielsin teitä syömästä, ei sinulla ole valtaa itseesi, taloosi tai karjaasi, vaan ne asetan miehesi hallintaan. Ja koska rikoitte sanaani vastaan, rankaisen teitä ja vien teiltä lihan ilon, jonka teille annoin. Silloin kun haluatte jatkaa sukuanne tulee teidän tulla yhdeksi lihaksi, mutta muutoin teidän ei pidä toisiinne yhtyä.”

Jälleen tauko, jonka aikana isä Stefanus käänsi katseensa uudestaan miesten rivistöön.

“Miehelle hän sanoi: Velvollisuudeksesi asetan minä pitää huolta vaimostasi, joka tästedes on mieleltään heikko ja jonka tulee kuunnella ja totella sinua. Mutta koska teit kuten vaimosi sanoi ja rikoit sanaani vastaan, kiellän minä sinua koskemasta itsessäsi siihen, joka tekee sinusta miehen naisesi rinnalla. Jos vuodatat hukkaan elämän nestettäsi, jolla teet hänet raskaaksi, vähenee jäljellä olevien elämäsi päivien määrä.”

Miesten rivistö pysyi, jos mahdollista, vieläkin suoraselkäisempänä ja vakailmeisempänä. Isä Stefanuksen katse kääntyi hieman hänen jatkaessaan jylisevällä äänellä.

“Kun haluat yhteyden Herraan, sinun Jumalaasi, on sinun ja talosi tehtävä palvoa Pyhää Vittua, jonka olen asettanut naisesi kannettavaksi. Sitä miellyttämällä kuuluu sinun minua palvoa, ja sen kautta näet Herran sinun Jumalasi.”

Johan käänsi päätään ja näki useammankin naisen levittäneen reitensä ja seuranneen hänen aiemmin näkemänsä naisen esimerkkiä. Moni oli siirtänyt hameensa syrjään ja Johan näki paljaiden vittujen rivistön, joiden omistajat tyydyttivät itseään papin sanojen tahdissa. Kirkon täytti huokailu ja sieltä täältä alkoi kuulua vaimeaa ynähtelyä.

Johan käänsi jälleen katsettaan ja miehistä mallia ottaen paransi omaa ryhtiään kuunnellessaan saarnan jatkoa.

“Mutta koska söit hyvän ja pahan tiedon puusta on käärme saastuttanut sinut ja elämän nesteesi. Tästä syystä tulevat lapsenne olemaan perisynnin saastuttamat. Tyttölapset, jotka kantavat Pyhää Vittua, ovat mieleltään heikot, ja siksi synnistä vapaat. Poikalapset on asetettu maan päälle kantamaan perisynnin taakkaa, koska he ovat siihen kyllin vahvat.”

Isä Stefanus laski katseensa ja luki nyt suoraan Raamatusta.

“Muutoin kuin halutessanne jatkaa sukuanne ei teidän tule yhtyä, sillä naisesi vittu on nyt oleva Herran sinun Jumalasi temppeli. Ja mies antoi vaimolleen nimeksi Eeva, sillä hänestä tuli kaikkien ihmisten kantaäiti. Ja Herra Jumala teki Aadamille ja hänen vaimolleen nahasta vaatteet ja puki heidät niihin.”

Isä Stafanus sulki edessään pitämänsä Raamatun ja piti jälleen tauon.

“Näin sanoo Herra.”

Sieltä täältä kirkosta kuului spontaani ja epätahtinen, hartaiden “Amen”-lausahdusten kuoro.

Isä Stefanus jatkoi ja alkoi selostaa päivän merkitystä. Sitä, miten tärkeä se oli alttarilla oleville nuorukaisille näiden nyt ottaessa vastaan kaikki ne velvollisuudet ja vastuut, jotka aikuisella miehellä yhteisön täysivaltaisena jäsenenä on.

Johan epäili kyseessä olevan samantyyppinen saarna kuin joka vuosi vastaavana päivänä, mutta piti silti ryhtinsä suorana ja katseensä valppaana. Monet isä Stefanuksen saarnan aiheista käsittelivät samoja asioita, joita hän itse oli kuukausia pohtinut ja joilla hän oli kylän pappia piinannut.

Nuorukaisilla oli suuri vastuu, Isä Stefanus sanoi, heidän tullessaan nyt miehiksi. Koska miehille, kuten hän oli juuri sanasta lukenut, oli asetettu suuri taakka.

Naiset ja tytöt etenkin ovat kuin kedon kukkaset tai taivaan linnut, hän jatkoi. Herra on vienyt heiltä ymmärryksen vaikeampiin asioihin, jotka on asetettu miehen tehtäväksi. Naisten tehtävä on palvoa Jumalaa ainoalla tavalla jolla he osaavat, ainoalla asialla joka heissä on jumalaista. Miehen tehtävä on auttaa vitun kantajia tässä, ja palvella Herraa sen kautta.

Miehen vastuu on suuri, koska hänen on paitsi pidettävä huolta käsityskyvyltään heikoista vitun kantajista, myös kantaa se perisynnin taakka, jonka nainen langetti ihmiskunnan päälle.  Naista ei tule soimata tästä, sillä hän toimi kuin lapsi ja oli heikosti vieteltävissä. Olisi ollut miehen tehtävä kieltäytyä, mutta koska hän ei näin tehnyt, langetti Herra rangaistuksensa.

Ehkä olisi ollut parempi, että Herra olisi vienyt mieheltä myös kyvyn, Isä Stefanus sanoi, tuon välineen jonka kautta Saatanan helppo miestä yrittää vietellä. Sillä silloin, kun mies koskee itseensä tavalla, jonka Herra on kieltänyt, ja kuuntelee himoaan, antaa hän vallan Saatanalle. Silloin hän ei kuuntele ja palvo Herraa tavalla, jonka tämä on säätänyt, vaan kuuntelee Saatanaa.

Tällöin hän syyllistyy Saatanan houkuttelemana itsekkyyden syntiin, ja se on synneistä suurin. Palvoessaan vittua mies kuitenkin välttää tämän. Itsekkyyttä ei ole vitun palvonnassa. Tapahtuipa se niin, että nainen tyydyttää itsensä, tai mies naisen. Sillä vittu, on armo, rakkaus ja elämä.

Kun mies tuntee Saatanan alkavan houkutella itseään, tuleekin hänen niin pian kuin mahdollista hakeutua vitun luo ja palvoa sitä. Vain siten, olemalla Herran läheisyydessä, palvomalla Herraa ja todistamalla hänen läsnäolonsa voi mies välttää Saatanan juonet.

Jälleen kirkon täytti spontaanien, aiempaakin kovaäänisempien “Amen!” -lausahdusten kuoro.

Johan vaihtoi asentoaan samettisella penkillä. Hänestä tuntui edelleen kummalliselta. Paljaalta ja alastomalta. Tuttu paine hänen nivustensa ympäriltä oli poissa, Tuttu paine, jonka hän oli tuntenut vuosia, ja josta oli tullut hänelle luonnollinen osa häntä itseään. Ilman sitä hän tunsi olonsa turvattomaksi.

Saatanalla ei ole valtaa kaikkiin, Isä Stefanus jatkoi. Jotkin siunatut ovat tyystin vapaita perisynnin kirolta. Niin ikään on monia, jotka liki tyystin välttävät Saatanan juonet eivätkä koskaan tunne halua koskea itseensä Herran kieltämällä tavalla. Mutta mitä nuorempi mies on, sitä varautumattomampi hän Saatanan juoniin on.

Siksi nuorukaisia on suojeltava, Isä Stefanus jatkoi. On seurakunnan tehtävä varjella huomassaan olevia nuorukaisia Saatanan juonilta. Siksi suojattiin jokainen poikalapsi kymmenentenä syntymäpäivänään vyöllä, joka esti heitä koskettelemasta itseensä sopimattomalla tavalla. Suojeltava tätä, jotta Saatana ei saisi poikaa valtaansa.

Johan oli muisti oman vyöttämispäivänsä. Se oli ollut suuri juhla, ja ensimmäinen askel kasteen jälkeen matkalla osaksi seurakuntaa ja muuta yhteisöä. Hän muisti kuinka ylpeä oli ollut, ja kuinka paljon hänen arvonsa sen jälkeen oli kohonnut kylän muiden poikien keskuudessa.

Jotkut pojat saivat vyön jopa aiemmin, jos näiden isät pelkäsivät poikansa puhtauden puolesta. Hän muisti, kuinka kateellinen oli näille pojille ollut. Johanista oli tuntunut, että hänen ikätoverinsa olivat näin saaneet aikaisemmin jotain, joka näille ei olisi vielä kuulunut.

Vyön saaneet pojat niin ikään pääsivät halutessaan perheen miesten kanssa kyläkokouksiin, jotka pidettiin kirkonmenojen jälkeen. Tarkoituksena oli mahdollisimman varhaisessa iässä saattaa pojat tietoiseksi kylän yhteisistä asioista.

Kokoukset olivat pitkiä, puuduttavan tylsiä istuntoja, joissa parrakkaat ja vakavat kylän miehet päättivät saran pituuksista ja muusta vastaavasta. Pojilla ei myöskään ollut kokouksissa puheoikeutta ja nämä joutuivat istumaan kaukana takarivissä. Johan kuitenkin oli kuunnellut jokaista sanaa herkeämättä. Paitsi että oli ollut aina kuuliainen poika, Johanista tuntui, että kokouksissa hän oli osa jotain suurta ja tärkeää.

Kirkonmenoihin osallistuneet naiset eivät kokouksiin luonnollisestikaan päässeet, joten näiden oli odotettava talon ulkopuolella, tai kuten yleensä, läheisen järven rannassa tai sitä ympäröivillä niityillä.   


Vasta kuluneen vuoden aikana vyö ja siihen liittyvät asiat olivat alkaneet askarruttaa Johanin mieltä, ja hän oli alkanut piinata Isä Stefanusta pyhäkoulun jälkeen kysymyksillään. Etenkin vyö ja sen merkitys hengelliselle puhtaudelle olivat askarruttaneet Johanin mieltä.

“Kyrpä on hyvä pitää peitettynä ja piilossa”, oli isä Stefanus selittänyt kärsivällisesti. “Kyrvän päässä olevasta reiästä saattaa Saatana päästä ihmiseen, tehdä pesänsä miehen sisälle ja kuiskutella sieltä valheitaan. Saada mies luulemaan, että se mikä palleissa kuiskutteli, oli hänen oma kehonsa ja himonsa, kun se todellisuudessa on Saatanan ääni.”

Isä Stefanuksen mukaan Saatana teki näin kahdesta syystä. Ensinnäkin, saastuttaakseen miehen ja saadakseen hänet unohtamaan sen, mikä on ainoa ja oikea tie nautintoon ja Jumalan tuntemiseen. Jos mies lankeaa Saatanan houkutuksiin ja häpäisee kehonsa, on Saatana voittanut. Koska tällöin mies nauttii yksinään ja itsekkäästi Saatanan antamassa valheellisesta nautinnosta.

Toinen syy oli seuraamuksiltaan huomattavasti pahempi. Saatana saattoi saada miehen luulemaan, että hänen himonsa naista kohtaan on oikeutettua, että hänen halunsa naisen kaikkein pyhintä ja naisen kehoa kohtaan oikeuttaa hänet yhtymään naiseen sairaalla ja kuvottavalla tavalla.

Tällöin Saatana saastuttaa sen, mikä on kaikista pyhintä. Samalla saastuu nainen, saastuu mies, ja tätä kautta koko yhteisö. Sillä miehen himo, niin kauan kuin se se ei saa täyttymystään Pyhän Vitun tyydyttämisellä, on Saatanasta.

Vitun peittämistä sen sijaan ei vaadi mikään, sillä se on portti taivasten valtakuntaan, ja kaikkivaltiaan Jumalan manifestaatio maan päällä. Eikä Saatanalla ole valtaa Pyhään Vittuun, joka on Herran asuinsija, ellei mies saastuta sitä.

Johan oli kerran kuullut naapurikylän vanhemmilta pojilta, että Fickburgin ja sen lähiseutujen ulkopuolella elettiin toisin, tavalla josta kuuleminenkin oli kauhistuttanut häntä. Poikien kertoma oli tuntunut luonnottomalta ja väärältä.

Jokin kerrotussa oli kuitenkin jäänyt askarruttamaan häntä. Muualla poikien ei tarvinnut kantaa vyötä, hänelle oli kerrottu. Sielläkin Saatanan aiheittamaa itsesaastutusta pidettiin syntinä, mutta eri tavalla. Eikä siellä palvottu Pyhää Vittua.

Ajatus jäi vaivaamaan Johania, ja hän oli kysynyt isältään olivatko tarinat totta. Ensin isä oli suuttunut ja kysynyt, mistä Johan oli moisia kuullut, mutta lopulta myöntänyt tarinoiden olevan totta. Johan oli yrittänyt kysyä miksi asiat sitten heillä olivat niin kuin olivat. Mikseivät ne heilläkin olleet niin kuin muualla?

“Muualla, muualla!” hänen isänsä oli puuskahtanut. “Muualla ihmiset elävät niin kuin muualla eletään, sinä elät täällä. Roomassa ihmiset palvovat Mariaa, itämailla muhamettilaiset kumartavat Allahia, ja murjaanien mailla epäjumalankuvia ja puita. Niin kauan kuin sinä elät Fickburgissa, sinä elät niin kuin Fickburgissa eletään.”

Tästä oli jo useampia vuosia, ja Johan ymmärsi nyt, miten väärässä oli ollut, ja miten oikeassa hänen isänsä. Ja miten väärässä olivat ne, jotka antoivat nuorukaisten kulkea ilman vyötä.

Moni asia oli heillä toisin, oli Johan varttuessaan oppinut ymmärtämään. Monet asiat olivat heillä tavalla, joka hämmensi muualta tulevia. Toisin, ja paremmin.

Rikosta nimeltä “raiskaus” ei Fickburgissa tunnettu, eikä muitakaan seksuaalirikoksia. Tuntematon oli myös termi “runkkari”, ja sana “vittu” kirosanana tai haukkumanimenä. Viimeksi mainittu sen sijaan oli yleinen siunauksena, hyvälle ystävälle tai toiselle talolle annettavana toivotuksena.

“Suojelkoon Pyhä Vittu sinua” saattoi joku sanoa, ja toinen vastata: “Niin myös teidän taloanne.” 


Vyöllä oli toki vaikutus poikien käyttäytymiseen, sen voimakkaampi mitä vanhemmaksi nämä kävivät. Johan muisteli omaa lapsuuttaan ja kylän poikien rasavillejä leikkejä. Mitä vanhemmaksi pojat tulivat, sen rajummiksi, vaarallisemmiksi ja uhkarohkeammiksi näiden leikit kävivät.

Yhteisö katsoi kaikkea tätä kuitenkin läpi sormiensa, jopa hyväksyen, sillä se tiesi pojilla olevan sisällään energiaa, jota he eivät voineet purkaa, samalla tavalla kuin vittua kantavat tytöt.

Heidin tavoin kaikki fickburgilaiset tytöt kasvatettiin kodin piirissä. Nämä saivat jo varhain oppia kaikki kodin askareet ja ennen kaikkea kantamansa vitun arvon. Sen, kuinka tärkeää oli heidän oppia sen kautta olemaan yhteydessä Jumalaan.

Niin kauan kuin tytöt olivat vielä reilusti alle naimaiän, rohkaistiin heitä tutkimaan itseään ja opettelemaan saavuttamaan Herra. Poikien tehtävä oli luonnollisesti auttaa tyttöjä tässä, ja niin pian kuin vain ikä salli, heille alettiin opettaa pyhäkoulussa vitun saloja.
 
Oli tärkeää, että tytöt jo tyttösinä oppivat tuntemaan kehonsa ja kantamansa vitun. Osaksi pystyäkseen aikuisena saavuttamaan Jumalan kun sen tarve tuli, osaksi siksi että he saattoivat kertoa heitä auttaville poikasille, mistä heidän vittunsa piti.

Vasta naimaiän lähestyessä tytöille opetettiin pyhäkoulussa, että Jumalan läsnäolo oli asia, jota ei saanut pitää itsestäänselvyytenä. Siirtyessään lapsuudesta aikuisuuteen, ja tullessaan tytöistä naisiksi oli heidän ymmärrettävä, että Jumalan saavuttaminen oli kunniatehtävä.

Poikien osa oli hyvin erilainen. Mitä vanhemmaksi he varttuivat, sen enemmän näille alettiin antaa vastuuta talon töistä. Mitä raskaampia nuo työt olivat, sen parempi. Kaikki nimittäin tiesivät, että mitä vanhemmiksi pojat kävivät, sen kiivaammaksi kävivät myös Saatanan yritykset saada nämä saastuttamaan itsensä.

Johan muisti hyvin viime kesän, jolloin he olivat ison nuorukaisjoukon voimin olleet rakentamassa muutaman vanhemman isännän opastamina latoa joentakaiselle niitylle. Kesä oli ollut kuuma ja pojat, suurin osa yhdeksäntoistakesäisiä, olivat raataneet nurkumatta ja valittamatta viikkokausia. He pitivät kovasta työstä.

Nuorukaiset olivat kaikki ankaran työn karaisemia ja auringon paahtamia. Ilma oli väreillyt lämmöstä, sirkat sirittäneet, ja hiki virrannut poikien iholla. Paitaa kukaan ei edes kuvitellut voivansa käyttää.

Joka päivä puolilta päivin kylän samanikäiset tytöt olivat saapuneet tuomaan talkoojoukolle eväät. Kesäkuuma oli saanut heidätkin pukeutumaan niin kevyesti kuin mahdollista, ja useimpina päivänä, jos matka kylästä oli ollut erityisen hiostava, he olivat viilentäneet oloaan läheisessä joessa ja antaneet auringon kuivata alastomat kehonsa.

Usein tämän jälkeen tyttöjoukko, joka usein oli asettunut hieman pojista syrjään, tyydytti itsensä auringonpaisteessa haluten sanojensa mukaan näin siunata pojille tuomansa aterian sekä näiden rakentaman ladon, rukoillen sen nopeaa valmistumista.

Tämä ei toki ollut poikkeuksellista. Koska naisen kokema täyttymys oli yhteys Jumalaan, oli ainoastaan luonnollista, että mikäli kaikkivaltiaalta haluttiin pyytää jotain, kuten hyvää pyynti- tai sato-onnea, tuli tämä tehdä naisen toimesta tuon lyhyen hetken aikana.

Vaikka tämä tarkoitti, että perheen tai talon halutessa suuresti jotain asiaa, sen naiset saattoivat sen varjolla vaatia pystyvää kieltä tyydyttämään itsensä koska tahansa, sillä oli myös kääntöpuolensa. Jos haluttua asiaa, kuten villieläinten pysymistä poissa kylästä tai hyvää satoa ei saatukaan, olivat naiset liiankin houkutteleva syntipukki.

Johan muisti poikien ilmeet näiden puristaessa ruskettuneissa käsivarsissaan työkalujaan, seuraten pienen matkan päässä olevaa tyttöjen joukkoa. Tytöt olivat hajaantuneet pitkin poikin niittyä. Jotkin heistä muodostivat pienen, keskenään nauravan piirin, jotkut jopa toisiaan tyydyttäen. Eräät työistä olivat syrjemmässä, eräät taas katselivat poikajoukkoa itseään tyydyttäessään.

Yksi poikajoukkoa katselleista työistä oli ollut Heidi. Johan muisti myös tuolloin hämmästelleensä, kuinka kaunis tytöstä oli kuluneiden vuosien aikana tullut. Johan ei edelleenkään ole varma, mutta hetken ajan hän kuvitteli heidän katseidensa kohdanneen, ennen kuin hän naama punaisena oli jatkanut paalun junttaamista kovaan maahan.

Hän kuitenkin myönsi tyttöjen rukouksilla olleen vaikutusta. Työ ei koskaan ollut edennyt niin nopeasti kuin noina päivinä.


Niin pitkään kuin Johan muisti, oli häntä opetettu, kuten kaikkia poikia ennen vyöttämisikää, nukkumaan kädet peiton päällä. Usein poikien kädet myös varmuuden varalta sidottiin vuoteeseen. Hän ei koskaan ollut kyseenalaistanut tuota, edes miettinyt syytä siihen. Näin vain tehtiin, samasta syystä kuin pojat käyttivät housuja ja tytöt hametta.

Tytöillä, niin vanhemmilla kuin nuoremmillakin, käsien paikka oli luonnollisesti peiton alla. Jos Johan ei ihmetellytkään tätä seikkaa, hän kyllä ihmetteli poikasena sitä, miksi tytöt, etenkin vanhemmat heistä, tuntuivat kärsivän niin kovin ennen nukahtamistaan. Voihkivat ja huokailivathan vähänkään vanhemmat tytöt peittojensa alla lähes joka ilta.

Kun Johan vanheni ja Saatana alkoi vyöttämisiän jälkeen kuiskutalla hänenkin korvaansa, ja sängyssä tuskaisena pyörähtely alkoi olla Johanille tuttua, hän ajatteli kyse olevan samasta asiasta. Että aivan samoin kuin pojat kärsivät Saatanan kuiskutellessa heidän korvaansa, niin tekivät tytötkin.

Vasta myöhemmin Johanille selvisi, että kyse oli aivan eri asiasta. Se, mitä pojat tunsivat kehoissaan ja nivusissaan oli Saatanan ääni. Se, minkä tytöt joka ilta saavuttivat peittojensa alla ja, kuten Johan sittemmin itsekin todisti, joskus jopa pitkäveteisten kotiaskareiden lomassa, oli yhteys Jumalan kanssa.

Olihan poikien kokema tuntemus, niin hänelle oli selitetty, luontojaan täysin erilainen, ja näin ollen sen täytyi olla myös erilaista alkuperää.

Johan kaipasi tytöiltä tätä. Ei himon täyttymystä, sillä Johan tiesi sen olevan Saatana itse, vaan yhteyttä Jumalan kanssa. Kuinka hieno tuon tunteen täytyi ollakaan. Tuntea itse kaikkivaltias ympärillään, ihollaan ja sisällään, vaikka vain lyhyen hetken ajan.

Johan ei hetkeäkään epäillyt, etteikö asian laita olisi ollut näin, etteivätkö naiset ja tytöt saavuttaisi yhteyttä Jumalan kanssa saavuttaessaan täyttymyksen. Hän oli nähnyt naisia ja tyttöjä saamassa sen varmasti satoja kertoja.

Oli niitäkin, joille Herra ei puhunut, tai jotka eivät yrityksistä huolimatta onnistuneet tavoittamaan Jumalaa. Jotkut, Johan tiesi, yrittivät tällöin uskotella tavoittaneensa Herran, vaikkeivät olleet niin tehneetkään. Jos joku vitun kantaja jäi tästä kiinni, oli rangaistus ankara. Joskus jopa pelkkä epäilys riitti.

Tällaisia tapauksia oli kuitenkin aniharvoin, sillä jokaisen fickburgilaisen vitun kantajan elämään kuului jo varhaisessa vaiheessa etsiä oikea tapa tavoittaa Jumala. Ja jos hän ei siihen pystynyt, oli koko muun yhteisön pyhä tehtävä auttaa häntä siinä.

Johan oli kuullut naisten puhuvan siitä, kuinka jokainen kerta oli näiden itsensäkin mielestä erilainen. Hän oli kuullut siitä kuvauksia kymmeniä kertoja, ja kertomusten erilaisuus toisistaan jaksoi edelleen kiehtoa häntä.

Vaatimattomillaankin täyttymys oli jotain, jonka aikana Johan näki, ei vaan tiesi Jumalan olevan läsnä ja osa heitä. Kauneimmillaan, työn tai naisen saaman hurmoksen ollessa raju ja pidäkkeetön, Johan pystyi melkein näkemään ja tuntemaan kaikkivaltiaan läsnäolon. Tämän rinnalla kaikki se, mitä Johan oli kuullut miehen vastaavista tuntemuksista, tuntui hänestä lähinnä säälittävältä.

Ajatuskin sai Johanin värähtämään. Mies tai poika, tekemässä yksinäisyydessä asioita, jotka rikkoivat kaikkea Jumalan säätämää vastaan. Antautuen Saatanalle ja saavuttaen hetken huuman, joka ei voinut olla kuin pieni osa naisen kokemasta hurmiosta, tai miehen kokemasta täyttymyksestä hänen nähdessään naisen saavuttavan Jumalan.

Hetken huuma, ja mikä oli siitä maksettava hinta? Iankaikkisen sielun menettäminen. Johan pudisti itsekseen päätään. Ei. Hän tajusi, ettei tuo osa ollut säädetty hänelle. Vain työillä oli oikeus olla yhteydessä Jumalaan.

Siihen, että hän oli sisäistänyt tämän, oli kuitenkin mennyt vuosia. Ensin hän ei ollut ymmärtänyt mitä olivat nuo oudot häntä vaivaavat tuntemukset, jotka saivat hänet kiemurtelemaan kuumien vällyjen alla levottomana, mielessään säädyttömiä kuvia ja näkyjä.

Kun hänelle ja muille pojille oli lopulta pyhäkoulussa selitetty asian oikea laita, ei Johan pystynyt ensin ymmärtämään, miksi Jumala salli Saatanan häntä niin kiusata. Hän, joka ei ollut koskaan ollut katsonut tyttöä himokkaasti, joka oli aina tyttöjä kohtaan avulias ja kohtelias. Miksi?

Lopulta Johan oli ymmärtänyt miksi. Se johtui juuri siitä syystä, että hän oli sellainen kuin oli. Ei niin täynnä miehistä energiaa kuin monet muun lähitalojen pojat. Jos Saatana olisi saanut vieteltyä hänet, olisi se ollut sielunviholliselle paljon suurempi voitto.

Vasta tajuttuaan vastuunsa Johanista tuntui, että hän oli valmis jättämään nuoruutensa taakseen. Jumala koetteli Johania. Hänen tehtävänsä oli tappaa Saatanan ääni sisältään. Kukaan muu ei sitä voisi tehdä. Jumala auttaa niitä, jotka auttavat itseään, sanottiin sanassakin.

Johanin oli ensin ajettava Saatana sisältään, oli se kuinka voimakas vain, ennen kuin hänen sallittaisiin astua yhteisön täysivaltaiseksi jäseneksi. Ja sen Johan oli tehnyt, parhaansa mukaan. Yksi osoitus siitä oli, että hän oli täällä, tässä kasukassa, tällä penkillä.


Urut jyrähtivät uudestaan soimaan ja kirkkokansa alkoi veisata. Virsi oli tuttu ja kertoi, kuten suurin osa Johanin tuntemista virsistä teki, vitun nuolemisesta, täyttymyksen ihanuudesta ja Herran rakkaudesta ihmistä kohtaan.

Kummatkin rivistöt alttarin sivustoilla nousivat. Sovitulla tavalla pojat ja tytöt astelivat kasukoissaan alttarille. Poikien rivi jäi seisomaan alttarin eteen kasvot kirkkokansaan päin.


Naisten rivistöt kirkkosalissa liikahtelivat epätahdissa. Olisi ollut epäkunnioittavaa olla pyrkimättä yhteyteen Herran kanssa kirkonmenojen aikana.

Lopulta virsi loppui ja urut vaikenivat. Kirkossa oli hiljaista lukuunottamatta naisten rivistöstä kuuluvaa huokailua ja matalaa voihketta. Miesten rivistöt sen sijaan pysyivät yhtä liikkumattomina, vakaina ja hiljaisina kuin siihenkin saakka. Johan otti mallia miehistä, kohensi ryhtiään ja tuijotti tiukasti eteensä.

Isä Stefanus aloitti jälleen, mutta Johanin oli vaikea keskittyä papin sanoihin. Häntä nolotti olla niin monen silmäparin katseen kohteena. Ja vaikka hän tiesikin syyn siihen, ei hän koskaan aiemmin ollut toivonut näin paljon, että kasukka olisi ulottunut lanteita alemmas.

Kasukan oli paljastettava nuorten miesten kyrvät, sillä tämä oli päivä, jolloin heidän oli todistettava seurakunnalle ja itselleen pystyneensä tappamaan Saatanan äänen sisältään.

Ensimmäinen nuorukainen, jonka kalu kovettuisi toimituksen aikana poistettaisiin kirkosta välittömästi ja hänen olisi yritettävä todistaa kykynsä astua miehuuteen seuraavana vuonna. Nytkin heidän joukossaan oli joitakin nuorukaisia, joille tämä oli jo toinen kerta kirkkokansan edessä.

Jos nuorukainen ei kolmen vuoden aikana onnistunut taltuttamaan Saatanaa, olisi se merkki tämän vietelleen hänet lopullisesti, josta rangaistus oli karkoitus yhteisöstä loppuiäksi. Näin kävi aniharvoin, mutta Johan tiesi yhden tapauksen lähitalosta. Noista pojista ei koskaan puhuttu.

Vetäen syvään henkeä Johan kohensi uudestaan ryhtiään ja kohtasi nuorukaisjoukkoa ahnaasti katselevan ja itseään tyydyttävän naisten rivistöt. Niin ei kävisi hänelle. Hän tiesi mitä tehdä. Hän oli käynyt tämän läpi, ei vain kymmeniä vaan satoja kertoja. Hän ei antaisi Saatanalle valtaa.

Kylmä tuuli puhalsi jostain, ja pyyhki pitkin hänen nivusiaan tavalla, jota Johanin oli edelleen vaikea pitää muuna kuin luonnottomana. Nyt hän oli tuosta kuitenkin tyytyväinen, ja Johanista tuntui kuin hänen pieneksi kutistunut miehuutensa olisi vetäytynyt entistäkin syvemmälle kehon sisälle suojaan.

Pieni hymynkare nousi Johanin kasvoille. Sinulla ei ole enää valtaa minuun, Saatana, hän ajatteli.

“Ja niin, nuorukaiset”, Isä Stefanus lopetti saarnansa. “Todistakaa pyhän seurakunnan kasvojen edessä halukkuutenne ja kelvollisuutenne palvella vittua niin kuin Herra on säätänyt.”

Urut aloittivat jälleen, ja jokainen poika kääntyi ympäri kohdaten edessään avautuvan näyn. Alttaritaulu, joka oli kiinnittänyt Johanin huomion jo hänen astuessaan kirkkoon, kohosi heidän edessään. Tahtomattaankin Johan henkäisi, sillä hän tunsi itsensä sen edessä mitättömäksi.

Kuvaa hallitsi Eevan, ensimmäisen Pyhän Vitun kantajan hahmo. Hänet oli kuvattu tauluun Paratiisissa, alastomana, istuvassa asennossa, jalat levitettynä. Vitun ympärillä, siitä lähtevien valonsäteiden valaisemana leijaili kerubeja ja muuta taivaallista sotaväkeä.

Kauempana, siellä täällä alttaritaulussa hän erotti pienempiä hahmoja, jotka kuvasivat Johanin hyvin tuntemia tapahtumia Raamatusta. Jokaiseen oli kuvattu jokin pyhistä miehistä palvomassa vittua.

Korkealla, alttaritaulun yläpuolella tilaa hallitsi Kristuksen kärsivä hahmo, joka oli nostanut tuskaiset silmänsä kohti taivasta.

Niin monet kerran kuluneiden kuukausien ja viikkojen aikana oli Johan oli seissyt tämän alttarin edessä ja anellut voimaa Herralta. Johanista oli tuntunut siltä, että myös Kristuksen oli ollut pakko kärsiä samoista tuskista kuin hänenkin. Olihan hänkin, kuten sanassa sanottiin, lihaa ja verta niin kuin kuka tahansa ihminen.

Alttaritaulun alle olivat Eevan esimerkkiä seuraten asettuneet Johanin naispuoliset ikätoverit. Koska poikia oli muutama enemmän kuin tyttöjä, oli muutama ennalta sovittu, vuotta aiemmin samassa seremoniassa mukana ollut neito oli määrätty nytkin mukaan.

Jokainen tytöistä makasi alttarin punaisella sametilla verhotuilla lavitsoilla. Tyttöjen kasukka oli leikkaukseltaan samanlainen kuin poikien, ja siitä mistä Johan katseli hän ei kyennyt erottamaan muuta kuin kolmekymmenetkolmet paljaat reisiparit sekä niiden välissä yhtä monta odottavaa vittua. 


Yksi toisensa jälkeen nuorukaiset taittoivat muutaman askeleen matkan kohti alttaria ja jäivät seisomaan seuraavan vapaana olevan vitun eteen. Loputa oli Johanin vuoro. Hän lähti vuorollaan kävelemään alttarin poikki, kun äkkiä hänen jalkansa melkein lakkasivat toimimasta ja hänen henkensä salpautui Johanin nähdessä kenen vitun kohtalo oli asettanut hänelle.

Heidin kauniit kasvot katsoivat häntä ensin yllättyneenä, sitten hymyyn leviten niille tytön huomatessa kuka hänen eteensä oli pysähtynyt. Tytön kullankeltaiset hiukset olivat levittäytyneet punaiselle sametille ja rinta valkoisen kasukan alla kohoili hieman. Kasukan alta alkoi lanteen kaunis kaari, joka jatkoi kahtena levittäytyneenä, virheettömän kauniina reitenä.

Ja niiden välissä hän näki Heidin vitun.

Hyvä Jumala taivaassa, Johan huomasi ajattelevansa, ja henkäisi syvään. Se oli vieläkin kauniimpi kuin hän oli unelmissaan kuvitellut. Se oli kuin kaunein kukka maailmassa, herkkä ja lumoava, ja Johanin täytyi taistella vastaan jotta hän ei olisi välittömästi vajonnut maahan ja alkanut palvoa sitä. Heidillä täytyi olla maailman kaunein vittu.

Johan oli toki nähnyt Heidin aika ajoin tyydyttämässä itseään kylän tyttöjen kanssa, mutta se oli aina tapahtunut hieman kauempana. Jopa pyhäkouluviikkojen aikana, heidän oppiessaan kaiken mahdollisen vitun tyydyttämisestä, Johan oli aina jotenkin päätynyt tyydyttämään jotakuta muuta tyttöä. Vai oliko se ollut tarkoituksellista? Oliko hän tietoisesti pitänyt itsensä erossa tytöstä?

Johan huomasi ahmineensa Heidin vittua katseellaan kuin nälkään nääntyvä, ja siirsi katseensa takaisin tytön kasvoihin. Heidi, Johanin katseen selvästi nähneenä ja ymmärtäneenä, hymyili ja sai kevyen kuumotuksen jälleen leviämään Johanin poskille. Hän vilkaisi nopeasti sivulleen. Muutama vittu oli vielä ilman palvojaa, mutta seremonia alkaisi pian.

Heidi vaihtoi aavistuksen verran asentoaan samettisella lavitsalla, ja hymyili edelleen Johanille. Johanin oli vaikea tulkita tuota hymyä. Tarkoittiko Heidi sen kutsuvaksi? Hän vilkaisi uudelleen tytön jalkojen väliin ja huomasi Heidin raottavan niitä hieman lisää. Vaikutti kuin Heidin vittukin olisi kutsunut häntä luokseen.

Veri kohisi Johanin päässä. Sitten kauhea ajatus levisi Johanin mieleen ja hän vilkaisi kauhuissaan alas. Mutta kiitos Herran, hänen kyrpänsä pysyi velttona, ja tuntuipa jopa tapahtumien saaman käänteen johdosta olevan katoamassa jonnekin hänen kehonsa sisälle.

Tästä uskoa ja rohkeutta saaden Johan laskeutui muutaman hetken päästä muiden nuorukaisten tapaan lavitsan edessä olevalle alttarityynylle.

Kädet lievästi täristen Johan vei kämmenensä Heidin reisien taakse ja hyväili sileää ihoa. Kirkossa oli viileää, ja tytön jalat tuntuivat jääkylmiltä, tai hänen omat kätensä kiehuvan kuumilta vaellellessaan iholla. Johan kuuli tytön huokaisevan ja saattoi vain päätellä Heidin pitävän käsiensä kosketuksesta.

Sitten Johan kumartui syvempään ja alkoi suudella reisien sisäpintaa alkaen hitaasti lähestyä Heidin vittua. Pyhä vittu olisi ensin saatava suosiolliseksi miehen kielelle ja sormille, muisteli Johan kuulemiaan opetuksia. Hän oli tehnyt vastaavan kymmeniä ja taas kymmeniä kertoja, Mutta koskaan, Johan tajusi, koskaan hän ei ollut tehnyt sitä yhtä suurella antaumuksella ja hartaudella.

Hänen olisi kuitenkin kiirehdittävä, jotta hän kykenisi tuottamaan vitulle täyttymyksen säädetyssä ajassa, Johan tajusi. Kiirehdittävä, mutta ei liikaa. Tehtävä kylliksi, mutta ei liiaksi. Haparoivat, häthätää vyön saaneet teinipojat hätäilivät ja syyllistyivät tuohon kaikkeen. Sellainen ei sopinut hänelle.

Lopulta Johanin huulet saavuttivat Heidin vitun. Hän suuteli kevyesti huulien pehmeää ihoa ja nuuhkaisi syvään. Se tuoksui juuri niin ihanalta kuin hän oli kuvitellutkin, ja Johan tunsi veden herahtavan kielelleen.

Johan suukotteli Heidin ihanaa vittua ja tunsi tytön värähtävän joka kerta huuliensa koskiessa pehmeää lihaa. Jokainen luojan luoma vittu oli erilainen, Johan tiesi, ja ne tekivät suosiolliseksi erilaiset asiat. Joillekin se oli pureminen ja kipu, toiset taas eivät voineet sietää sitä. Hän ei kuitenkaan tiennyt mikä se olisi Heidin tapauksessa, joten hänen olisi oltava varovainen.

Suukoteltuaan huulia aikansa ja kuunnellen tytön huokailua Johan otti paremman asennon, laski päätään alemmas ja sydän pamppaillen työnsi kielensä ulos ja vitunhuulien muodostaamaan vakoon. Ensimmäinen kosketus oli tärkein, Johan tiesi.

Hitaasti hän kuljetti kieltään koko vitunhuulien matkan, alhaalta pakaroista ylös aina vitun yläosassa sijaitsevaan jumalankukkulaan asti. Hän kuuli tytön vetävän nopeasti henkeä. Itsekin aavistuksen verran kiivaammin hengittäen Johan kasteli kukkulan syljellään ja antoi kielensä kiepahtaa sen ympärillä muutaman kerran.

Samanaikaisesti Johan jatkoi käsiensä liikuttamista tytön jalkojen ulkopinnalla ja niiden hyväilyä. Miten sileältä tuo iho tuntuikaan!

Jumalankukkulalla ei kuitenkaan tullut viipyä liian kauaaa. Se oli kuin linnan porttien ovikello, mutta sen nyöriä ei pitänyt kiskoa kuin vähämielinen, linnanväen ollessa vielä nukkumassa. Vitunhuulia suukotellen hän laskeutui jälleen alemmas ja nuolaisi sitten niitä kunnolla, haluten tehdä niistä niin märät kuin mahdollista.

Sitten hän työnsi kielensä uudestaan vitunhuulten rakoon, mutta tällä kertaa hieman syvemmälle ja voimakkaammin. Hän enemmänkin tunsi kuin kuuli tytön vetävän jälleen henkeä kiivaasti. Hän ajatteli kieltään maalarin pensselinä, nousten jälleen ylöspäin, pyyhkien sillä mennessään ylös ja alas, ja lopulta saavuttaen uudestaan kukkulan.

Tällä kertaa hän uskalsi viipyä kukkulalla hetken kauemmin, ja pyörittää kieltään sen pehmeän keskuksen ympärillä aavistuksen voimakkaammin. Tytön huokailu kiihtyi jälleen ja hän tunsi Heidin kehon nytkähtelvän hieman, sekä takamuksen nousevan aavistuksen verran alttarin pehmusteesta.

Tämän jälkeen hän toisti saman muutamaan kertaan, mutta upottaen kielensä joka kerta hieman syvemmälle, hieman rohkeammin, ja viipyen jumalankukkulalla hieman kauemmin. Johan kuitenkin tiesi, että hänen olisi pidettävä kiirettä. Kirkkokansan laulu oli hukkunut jonnekin taustalle, mutta keskittyessään niihin hän tiesi virren olevan kohta puolessavälissä.

Hän tiivisti tahtiaan, ja antoi lopulta kielensä pyöriä tuon pienen nipukan ympärillä niin kauan, että tunsi tutun värähdysten ja kouristusten sarjan vavisuttavan tytön norjaa kehoa. Hän piti käsillään tiukasti tytön reisissä kiinni, ja päätti sitten, että oli oikea hetki katsoa oliko linnan väki jo herännyt. Kostuttaen etu- ja keskisormensa huolella Johan alkoi varoen työntää sormiaan pehmeiden vitunhuulien muodostamaan solaan.

Mikään ei olisi voinut sillä hetkellä yllättää Johania enempää. Linnan väki ei vain ollut hereillä, vaan otti hänet vastaan avosylin. Johan liikutteli sormiaan vitunhuulien muodostamassa solassa hämmästellen liikkeen vaivattomuutta. Koskaan, ei koskaan ollut Johan tavannut yhtä ihanan märkää ja pehmeää vittua!

Johan liikutti sormiaan muutaman kerran eteen ja taakse juurikaan vastusta kokematta. Hän kuuli tytön alkavan huokailla jälleen, ja tästä rohkeutta saaneena jatkoi liikettä. Vitun ihana liukkaus käytännössä kutsui hänet muuttamaan liikkeen osin pyörähteleväksi, niin että hänen koko käsivartensa oli siinä mukana.

Johan kumartui ja liikettä jatkaen kohdisti nyt kaiken huomionsa jumalankukkulaan. Sormiaan tytön vitussa pyörittäen ja pientä lihanipukkaa ahnaasti kielellään palvoen hän alkoi tiivistää tahtiaan. Heidin hengitys kävi kiivaammaksi ja tytön takamus pyrki koko ajan irti alttarin pehmusteesta.

Varoen Johan sujautti liikettä pysäyttämättä tytön sisään nimettömän sormen. Hän kuuli Heidin henkäisevän, mutta tytön kehon tärinä ei tauonnut. Päinvastoin, se tuntui vain kiivastuneen. Tästä rohkeutta saaneena Johan sujautti lopulta kuin tiellä olevan pikkusormenkin tytön sisälle. Nyt liike oli jo vaivalloisempaa, mutta tytön ruumiin vavahtelu vain voimistui.    

Johanin tajusi virren lähestyvän uhkaavasti loppuaan. Hänen olisi kiirehdittävä. Johan päästi otteensa irti tytön reidestä ja laski kätensä alttarin pehmusteelle aikeenaan saada parempi asento sille mitä teki. Odottamatta hän tunsi jonkin osuvan siihen.

Se oli Heidin käsi, joka ilmeisen tahdottomana tempoili suuntaan ja toiseen. Sitten käsi palasi ja alkoi edelleen tempoillen hamuta Johanin kättä. Johan nosti omaansa hieman ja sanattomasta sopimuksesta kädet löysivät toisensa. Sormet liukuivat toistensa lomaan, ja Johan tunsi Heidin pienten sormien puristavan omiaan kaikin voimin.

Nyt tai ei koskaan, Johan ajatteli. Hän nosti kasvonsa irti tytön vitusta ja upotettuaan neljä sormeaan niin syvälle tyttöön kuin mahdollista, koukisti ne ja pyörittäen peukaloaan jumalankukkulalla painoi voimakkaasti Heidin vitun etuseinämää.

Liikkeen aikaansaama vaikutus yllätti Johaninkin raivokkuudellaan. Tytön hengitys tuntui äkkiä pysähtyvän, hänen kehonsa kohosi kaarelle alkaen vavahdella ja pienet sormet Johanin sormien lomassa puristuivat hänen lihaansa. Tietämättä tunsiko tyttö sitä vai ei, Johan puristi takaisin.

Uskaltamatta itsekään hengittää hän piti toisen kätensä vakaana tytön sisällä. Varoen hän liikautteli sormiaan, mutta piti paineen lihaseinämää vasten vakaana. Heidi hengitti nopein, kiivain, liki kärsivän kuuloisin vedoin. Lopulta tytön keho laskeutui kaarelta ja tämän takamus kohtasi jälleen alttaripehmusteen.

Urkujen viimeisten sävelten kaikuessa kirkossa hän kuuli tytön kiivaan huohotuksen ja tunsi vavahdusten tytön kehossa hiljalleen vaimenevan. Hän oikaisi sormensa ja antoi niiden hitaasti liukua vitusta ulos. Hän tunsi surua joutuessaan jättämään tuon ihanan paikan.

Pakahduttavan tunteen vallassa Johan kumartui uudestaan ja suukotteli märkiä vitunhuulia muutaman kerran kuin hyvästiksi, kiitokseksi. Niin tehdessään hän tunsi tytön värähtävän. Johan olisi halunnut alkaa nuolla tyttöä välittömästi uudestaan. Upottaa kielensä syvälle tämän ihanaan vittuun, juoda sen nesteitä, ja tarjota Heidille nautinto uudestaan ja uudestaan.

Mutta sen aika ei ollut nyt, jos enää koskaan. Johan suoristautui ja joutuen melkeinpä pakottamaan sormensa irti tytön sormien puristuksesta veti kätensä pois.

Hän kohtasi uudestaan Heidin katseen ja hätkähti hieman. Tytön katse harottti, tukka oli sekaisin tempoilusta ja huulet näyttivät kuivuneilta. Heidi oli kuin unesta herännyt ja iIme tytön kasvoilla oli sekoitus hämmennystä ja helpotusta.

Sitten nuo ilmeet sulivat pois ja niiden tilalle nousi väsynyt mutta äärimmäisen onnellinen hymy. Heidin suu avautui ja sulkeutui muutamaan kertaan, kuin hän olisi halunnut sanoa jotain, mutta sanoja ei tullut ulos.

Uskaltaen itsekin hymyillä ujosti Johan vastasi katseeseen ja nousi sitten seisomaan.

Hän kääntyi hitaasti ympäri. Ensimmäisenä hän huomasi Isä Stefanuksen hahmon, joka seisoi alttarikaiteen edessä sormet ristittynä ja katseli heitä hyväksyvästi. Kirkko oli hiljainen, lukuunottamatta etäistä huokailua ja vaimenevaa voihketta penkkirivien suunnasta.

Kolme lavitsaa, Johan huomasi, oli tyhjänä. Onnen tunteensa vallassakaan hän ei voinut olla tuntematta surua ikätovereitaan kohtaan, mutta toisaalta hän oli sanoinkuvaamattoman helpottunut tajutessaan olevansa Jumalan hänelle uskoman vastuun arvoinen.

Johan vilkaisi alas ja katsoi miehuuttaan, joka roikkui hänen jalkojensa välissä velttona ja kutistuneena. Hymy kohosi Johanin kasvoille. Sinulla ei ole enää valtaa minuun.

“Onnittelut, te Jumalan valitsemat nuoret miehet!” Isä Stefanus julisti.


Sitten hiljaisuus, joka oli vallinnut, rikkoutui ensimmäisten kirkkokansaan kuuluvien alkaessa lähestyä alttaria. Hän kuuli ikätovereitaan onniteltavan. Fickburgilasimiehet ja -naiset halasivat poikiaan ja veljiään. Muutamassa hetkessä alttarilla vallitsi täysi sekasorto perheenjäsenien kansoittaessa sen.

Johan katseli hämmentyneenä ympärilleen, ja tunsi olonsa kuin lastuksi aallokossa, kunnes ensimmäinen sukulaismies odottamatta nappasi häneet karhumaiseen syleilyynsä. Sen jälkeen seurasi loppumaton virta halauksia, onnitteluja, kohteliaisuuksia ja olalle taputuksia.

Johanista tuntui kuin hän olisi äkkiä joutunut rajumyrskyn riepoteltavaksi. Aina vain uudet kasvot ilmestyivät hänen eteensä ja hän oli lakkaamattoman kohteliaisuuksien tulvan kohteena. Kaikki tuntuivat puhuvan yhteen ääneen eikä Johan saanut kenenkään sanoista selvää.

Sivusilmällään Johan erotti alttarin sivureunaa kiertävän valkokasukkaisen tyttöjen kulkueen, joka kenenkään heihin huomiota kiinnittämättä vaelsi kohti kirkon sivuovia. Hän käänsi katseensa ja huomasi Heidin, joka katsoi häneen olkapäänsä yli ja hymyili.

No comments:

Post a Comment